• Mistä raaka-aineista saan X-ravintoainetta?
• Kuinka paljon raaka-aineessa/raaka-aineissa on X-ravintoainetta?
• Mikä on X-ravintoaineen imeytymistehokkuus kyseisestä raaka-aineesta?
• Mitkä muut ravintoaineet lisäävät tai puolestaan heikentävät X-ravintoaineen imeytymistehokkuutta samalla aterialla syötynä?
• Miten muu ruokavalioni tai sairaudet lisäävät tai vähentävät X-ravintoaineen tarvettani?
• Puuttuuko minulta mahdollisesti tiettyjä geenejä, jotka vaikuttavat X-ravintoaineen imeytymistehokkuuteen?
• Missä kunnossa suolistonukkani ja suoliston limakalvoni ovat?
Jo tämä kysymyslista osoittaa, että muuttujia on paljon. Hyvänä esimerkkinä toimii mm. kalsium, jonka saantisuositukset eripuolilla maailmaa ovat todella suuria. Japanissa saantisuositus on n. 600 mg, kun Yhdysvalloissa puhutaan 1200 mg:sta.
Mistä näin suuret erot sitten johtuvat? Kalsiumin saannista ja hyväksikäytöstä puhun tarkemmin maito-artikkelissani. Mutta lyhyesti vastauksena: suuret erot johtuvat pitkälti siitä, kuinka paljon elimistöstämme poistuu kalsiumia. Yhdysvaltalaisten suuri eläin-, ja viljatuotteiden sekä kofeiinipitoisten elintarvikkeiden käyttö on yksi suurimmista kalsiumin kuluttajistamme. Näin ollen myös viranomaiset ovat luultavimmin tuplanneet kalsiumsuositusten määrän. Lisäksi tuotteet, joista kalsium saadaan, ovat imeytymistehokkuudeltaan melko huonoja.
Imeytymistehokkuuteen vaikuttavat uusien tutkimusten mukaan myös geenimme. Jotkut tutkijat, kuten professori Richard Mithin Norwichin elintarviketutkimuslaitoksesta, uskovat nyt, että puolelta meistä puuttuu geeni, joka tehostaa sulforafaanin toimintaa. Samoilta ihmisiltä myös poistuu virtsan mukana nopeammin sulforafaania, joten elimistöllä on vähemmän aikaa hyötyä aineesta. Seleeni voi 13-kertaistaa sulforafaanin tehon. Sulforafaani on rikkiyhdiste, joka ehkäisee syöpäkasvainten muodostusta. Tätä saadaan mm. ristikukkaisista kasviksista, kuten parsakaalista. Kuumennus ei vaikuta sulforafaaniin, mutta se liukenee keitinveteen.
Myös muunlaisia eroja voi löytyä ihmisten geeneistä. Eräs entsyymi hajottaa punajuuren väriainetta. Noin joka kymmenenneltä ihmiseltä puuttuu kuitenkin tämän entsyymin geeni, joten heidän virtsansa on punajuuren syömisen jälkeen vaaleanpunaista.
Nämä esimerkit kertovat, ettei sama määrä X-raaka-ainetta siis takaa toiselle henkilölle tarpeellista määrää ravintoainetta. Toinen henkilö voi joutua tuplaamaan raaka-aineen syönnin samaan tulokseen pääsemiseksi. Kuitenkaan en pidä suositeltuna turvautumaan ensimmäiseksi ravintolisiin, sillä niiden alkuperästä on mahdotonta tietää, kuten seuraava esimerkkini osoittaa.
Tutkittuani ravintolisissä käytettyjen vitamiinien lähteitä olen usein törmännyt seinään, jonka lopullista alkuperää on miltei mahdotonta selvittää. Useat kirjallisuuslähteet nostavat kuitenkin esimerkiksi C-vitamiinin, joka on yksi maailman eniten käytetty ravintolisä (mikä on hullua sinänsä, jos yhtään tarkastelemme sitä, kuinka helppoa C-vitamiinia on saada ravinnosta). Valtaosa ravintolisien ja C-vitaminoitujen tuotteiden C-vitamiinista tulee maissista. Maissi on kuitenkin jo miltei täysin geenimanipuloidun maissin varassa. Tämä tarkoittaa, että suurin osa ellei jopa kaikki C-vitaminoidut tuotteet on tehty käyttäen geenimanipuloitua maissia. Geenimanipulointi on jo aihe sinänsä ja siitä voi olla montaa mieltä. Oma kantani (ja suositus myös muille) aiheeseen kuitenkin on olla erittäin varovainen asioiden kanssa, joiden vaikutuksista ei ole näyttöä tarpeeksi pitkän ajan kuluessa. Geenimanipulointi voi olla uhka kaikkien elollisten terveydelle.
Mutta loppuun voin vielä todeta, ettei edellisen artikkelin lopussa esitettyä ruokavalioesimerkkiä noudattavilla ole syytä huoleen ravintoaineiden saannista. Kyseinen esimerkki ei vain tyydytä valtion ravitsemuslautakunnan suositukset, vaan antaa jopa monin verroin enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti